Perjantai 1.5.2015

Viimeinen päivä alkoi meidän host –perheessämme mukavan hitaasti. Edellisillan valvomisten ja läksiäiskemujen seurauksena olo oli kuin katujyrän jäljiltä, joten pitkään nukkuminen ja ihana brunssi olivat todella paikallaan! Saksalaiseen tyyliin aamiaisen kanssa keittelimme cappuccinot, kuinkas muuten.

Aika tuntui kyllä loppuvan kesken. Omalla kohdallani host –perhe osoittautui aivan loistavaksi, ja tekemistä olikin täydet kahdeksantoista tuntia päivässä.

Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Brunssimme jälkeen pyöräilimme läheiselle olympiatornille maisemia katsomaan. Sää oli harmillisen tuhnuinen, ja näkymä oli aika hallitsevasti valkoisen pilvitöhkän peitossa. Mukaan maisemia katselemaan tuli myös hostini Alexin kaveri, ja kaikkien yllätykseksi hissistä pölähti lähes koko Comenius – tiimi, ja saimmekin siis vaihtaa vielä kerran kuulumiset ja heiheit kaikkien kanssa. Jännittäviä yhteensattumia.
Olympiatornilta suuntasimme BMW – museoon ja – näyttelyyn, jonne oli kaikilta vapaa pääsy. BMW on kotoisin Baijerin alueelta, ja tuossa museon pihalta näpsäistyssä kuvassa näkyykin sen pääkonttori. Vaikuttava pytinki.

Näyttely oli hieno kokemus. Vaikka koko Suomen valtionvelalla haluttaisiin moinen näyttely kasata, taitaisi tulla hienoinen budjettivaje: joka ikinen kulkupeli oli vahattu moitteettomasti, ulkona lentävästä kurasta ei ollut lattioilla jälkeäkään ja kävijä sai testata viimeisimpiä BMW:n keksintöjä, muun muassa sähköauton tankkauspistettä. Jalustan päällä hypnoottisesti pyörivä Rolls Royce oli myös melkoinen näky. Museossa käytyäni ymmärrän helposti, miksi kyseinen näyttely oli pistetty pystyyn. Päässäni pyöri vain kimaltelevia bemareita ja suunnaton himo hankkia sellainen. Hyh, on se kauppias viisas.

  Alex ja hänen kaverinsa tutustuttivat minut myös paikalliseen kebabiin, inttäen sen olevan poikkeuksellisen mahtavaa. Täytyy kyllä myöntää, ettei edes saksalainen versio saanut minua vakuuttumaan siitä, ettei kebab maistu suikaloidulta lihapullalta.

Aika riensi kuin siivillä, ja lainakotiini palattuamme nappasimme laukkuni ja kiisimme autobahnia pitkin lentokentälle. Sieltä siis alkoi kotimatka, josta en oikeastaan muista mitään. Viiden päivän München –mylly oli tainnut jauhaa minut aika lailla puruksi – taisin vajota jonkinlaiseen koomaan koko matkan ajaksi. Muistan vain pienen pieniä unenpöpperoisiä tapauksia, joihin liittyi ikävästi Helsinki-Vantaan penkit ja niille levittäytymistä ikävästi kontrolloivat käsinojat.

Kello yhden aikoihin yöllä olimme viimein Oulussa. Koko Suomi –tiimi vipelsi kiireesti omiin autoihinsa ja koteihinsa nukkumaan. Tuollaisen reissun jälkeen uni kyllä maittaa hetkeksi, mutta olihan meillä kivaa! Kiitos kaikille!

  • Minna Savela